perjantai 28. helmikuuta 2014

Kuulumisia...

Viime päivinä oon saanu huomata et kyllä on elämä yllätyksiä täynnä eikä aina niin mukavia. En voi vielä kertoa mitään enempää mutta hetkellisesti taas meni pasmat sekaisin ja ihana zen-olotila oli jossain ihan muualla ku mussa mut jotain tietoinen stressinhallinta on tehny, aika nopeesti palauduin takas balanssiin. Kilpparin puolesta elämä tuntuu nykyään aika mukavalta :) Pari viikkoa sitten tosiaan vähensin lääkitystä puoleen ja kortisoniakin oon alkanu pikkuhiljaa tiputtelemaan alas, mutta otan sen kanssa nyt rauhallisesti et pystyn tarkkaan seuraamaan oloa kilpparilääkityksen suhteen. Mutta olo on ollu ihan tosi hyvä, jopa niin hyvä et oon käyny kaks juoksulenkkiä! En oikein usko itekkään et se tapahtui jo nyt, luulin että ehkä joskus huhtikuussa...ottaen huomioon et vielä uutena vuotena olin niin poikki etten jaksanu muuta ku sohvalla maata. Ja positiivinen yllätys oli myös se, et kunto ei ollutkaan laskenu läheskään niin paljon kuin mitä olin ajatellut, eka lenkki oli melkein tunnin ja meni yllättävän kevyesti. Nyt oonki ajatellut et juoksisin syksyllä puolikkaan maratonin, se olis kiva tapa lopettaa tää vaihe elämässä :) Mut en todellakaan ota siitä mitään paineita, ei tää tauti kuitenkaan vielä selätetty oo ja lääkityksien kans saa säätää koko ajan ja varmaan aika kauan vielä ennenkuin tasapaino löytyy. Nyt seuraava askel on varata aika lääkärille ja Liothyron vaihdetaan Armour-nimiseen lääkkeeseen, se on tavallaan T3-hormonin ja tyroksiinin yhdistelmä, ja mä tarvin sitä koska mulla on rt3-dominanssin lisäks myös tavallinen vajaatoiminta. Sairasloma loppu tänään ja aika hyvään paikkaan, tällä viikolla nimittäin Kelasta tuli kirje et jos työkyvyttömyys jatkuu, he haluaa sisätautilääkärin eli sen TYKSin endokrinologin b-lausunnon. No, sitähän mä en sieltä tulis saamaan koska hänen mukaansahan mulla ei mitään vajaatoimintaa edes oo. Vaikka kyllä mä töissä varmaan nyt jo jotenkin jaksaisinkin jos olis pakko, mutta koska ei oo niin sikäli tilanne on nyt aika hyvä. (Siis kaikki muu paitsi rahatilanne ;) ) Mut on tää sairastuminen laittanu miettimään asioita aika paljon ja sitä, et mitä osaa työ tässä kuviossa on näytelly? Tai lähinnä se, et se ei oo vähään aikaan tuntunu silt et sitä haluais loppuelämänsä tehä. Ja aika paljon on ollu morkkista ilmassa siitä, et sen joka lasten kanssa töitä tekee, täytyis tehä sitä sydämellään ja koska mä en siihen enää pysty, oon tullu siihen tulokseen et mun paikka ei oo enää niissä hommissa. Mun paukut vaan ei riitä hoitamaan sekä vieraitten että omia lapsia ja omat nyt tietenkin on tärkeimmät. Oon hakenu nyt opiskelemaan ja toivon tietenkin et pääsen sisään.

Tässä on siis tapahtunut elämässä kaikenlaista muutenkin mikä vielä pari kuukautta olis saanu mut ihan raiteiltani ja kyllä tää tilanne nytkin vähän ylimääräistä päänvaivaa aiheuttaa mut aika hyvillä mielin oon silti. Se asia koskee koko meidän perhettä, mut kyllä mä silti niin tänkin asian nään, et nyt katotaan mistä on Serolan eukko tehty ;) Ja päätin et en ala stressaamaan tätäkään asiaa, koska se nyt vaan piti tapahtua ja jotenkin se selviää, tavalla tai toisella. Mut sen tää homma on nyt saanu lopullisesti tajuamaan et eihän millään muulla oo väliä kun sillä et meidän perhe kestää vielä tänkin koettelemuksen ja mehän kestetään! Jossain vaiheessa sairastamista ei ollu yhtään varmaa et miten meidän käy kun oli niin rankkaa ja kaikki oireili omalla tavallaan mut kyllä mä nyt ajattelen niin et ei tääkään meitä kaada. Ja siitä oon varma, niinku oon monelle sanonu, et joku jossain liikutteli palikoita niin et tää juttu tapahtui nyt eikä pari kuukautta sitten, koska sillon, siinä tilanteessa mie olisin romahtanu :) Tää olis vaan ollu liikaa kestettäväks sen järkyn olon päälle. Mut ei tässä nyt mitään, täytyy muistaa vaan et every day may not be good but there`s something good in every day :)

torstai 13. helmikuuta 2014

Huh huh...

Enpä oo hetkeen kirjotellutkaan. Oon yrittäny olla ajattelematta koko hommaa, alan olla niin kypsä koko sairauteen et oon tullu siihen tulokseen et mitä vähemmän ajattelen ja puhun siitä, niin vähemmän se hallitsee mun elämää. Ja jotenkin se on onnistunutki nyt kun olo on ollu niin paljon parempi. Huomaan siis olon kohenemisen ihan selvästi, oon jopa alkanu haaveilemaan urheilusta taas ja jaksan tehdä asioita. Ainut mikä haittaa olemista, on epämääräinen vapina ja tärinä sekä sydämentykykset mut uskon et niihinkin tulee parannusta nyt kun lääkityksiä aletaan vähentää. Koska niin, vihdoin alkaa tuntua siltä et niin voi tehdä :) Reilu viikko sitten aloin huomaamaan ittessäni liikatoimintaoireita ja sitähän tällä lääkityksellä haetaan, et keho menee ensin liikatoiminnalle ja sitten lääkitystä vähennetään ja haetaan sopiva määrä tai vaihdetaan lääkitys Armouriin, missä on sekä T3,- että T4-hormonia. Virtaa on ollu paljon enemmän ku ennen ja nää viimeset vajaa pari viikkoa onki ollu kohtalaisen tuskallista aikaa kun on tehny niin mieli urheilemaan vaan en oo päässy kun kurkussa on ollu streptokokki johon on nyt jo toinen lääkekuuri menossa. Nyt jos koskaan on ollu mielenterveys koetuksella...Mut jospa pian pääsis, jotenki on sellanen tunne et kun on hupparikelit, oon taas juoksukunnossa, tai et ainakin vois alkaa aloittelemaan taas hilaamaan rapakuntoa pikkuhiljaa ylöspäin. Kunto on tosiaan huonompi ku kertaakaan aikuisiällä, nyt on menny 9 kuukautta siitä kun oon viimeks pystyny säännöllisesti urheilemaan mut pohjaltahan ei pääse ku ylöspäin...

Mielessä on ollu koko ajan lähenevä TYKSin reissu ja tänäänhän se päivä sit koitti. Eilen alko olla jännitystä ilmassa ja ajattelin et mitenköhän saan nukuttua mut ihme kyllä nukuin ku tukki. Tiesin siis mitä odottaa mut kyllä se silti löi ällikällä...ja järkyttikin kyllä aika pahasti, on menny tää päivä ajatuksia kootessa. Tämä sisätautilääkäri oli just sitä mieltä mitä odotinkin, et ei mitään rt3-dominanssia oo olemassakaan. 45 minsaa se puhui ku papupata, puoliakaan en ymmärtänyt koska en tietty amatöörinä voi tajuta hormonihässäköistä mitään mut sen tajusin kun se sanoi et et hengenvaarallinenhan tää lääkitys on ja kortisonille mulla ei ainakaan olis mitään tarvetta. Ja tämä kaikki siis pelkkiä arvoja tuijottamalla. Yritti kaikkensa, et vaihtaisin sinne hoitoon ja kysyinkin sit et miten hän sit mua alkais hoitamaan? No, kaikki lääkitykset tietty purettais pois ja alotettais koko homma alusta. Sanoin, etten mitenkään pysty ottamaan sitä riskiä et vajoan takasin siihen jamaan missä olin! Huomiseen asti on kuulemma aikaa miettiä et mitä teen. No, tiedän kyllä. Kysyin myös et miten sit jos tää lääkitys on niin vaarallinen, on mahdollista et mun olo on niin paljon parempi? Ei oikein tullut selvää vastausta...Ja samoiten et miten niin moni on saanut ittensä elävien kirjoihin ihan järkyttävästä kunnosta T3-monoterapian avulla mut ei tullut ymmärrettävää vastausta. Sanoin, et haluaisin niin kovasti ymmärtää et miten lääkärit voi olla niin totaalisen eri mieltä tän hoidosta, mut toisaalta, jos suurimman osan lääkäreistä mieltä tätä ei oo olemassakaan niin hankalahan sitä on lähtee hoitamaankaan. Mut pakko myöntää, et kyllä se silti pistää miettimään et ketä tässä uskoo? Kun toinen sanoo et tää lääkitys parantaa ja toinen et pahimmassa tapauksessa tappaa. Tiedän, että jotkun on menneet huonoon kuntoon tällä lääkitykellä eikä se sovi kaikille, mut sama juttuhan se on tyroksiininkin kanssa, ei todellakaan sovi kaikille! Vai sopiiko se sellaiselle joka sitä syötyään turpoo muutamassa kuukaudessa 20 kiloa ja kaikki oireet on edelleen kehissä? Mut sitä tässä on tullu tää päivä funtsittua ihan melkeen sekoomiseen asti...Mut edelleen oon sitä mieltä, et en lähde julkiselle puolelle hoidettavaks. Mä en vaan oo valmis palaamaan siihen paskaan missä velloin ihan liian kauan. Jos tästä ei nyt muuta oo oppinu niin sen et ainut ketä voi uskoa on oma olo, se on tasan ainut mistä voi olla varma. Ja olipa taas hyvä huomata et stressi ei sovi mulle sit ollenkaan, vaikka kellepä se sopis...Viime ajat mieli on ollu tosi tasanen ja sellanen kaikki järjestyy-fiilis mut sit tää stressipäivä sekoitti pakan ihan täysin ja sen kyllä huomas olossa! Ja nyt alkaa stressinhäätökuuri, jotenki hoidan itteni balanssiin tän päivän järkytysten jälkeen ja uskon et kaikki on just niinku pitää, ei paremmin tai huonommin. En edes viittinyt alkaa kyselemään ravintolisien ja ruokavalion merkityksestä hoidossa, se olis ollu vaan turhaa energianhukkaa...Koska koululääketiedehän on sitä mieltä, että esim. gluteenista ei oo ihmiselle mitään haittaa, leipää ja maitoa vaan niin hyvä tulee ja kyllä ruuasta saadaan kaikki vitamiinit ja hivenaineet. Mut ymmärtäähän sen, olishan se aika karseeta jos kaikki ihmiset alkais syömään terveellisesti ja ottais tarpeeks vitamiineja ja hivenaineita myös purkista, saattais vaikka vahingossa käydä niin et ihmiset olis terveempiä ja lääkkeiden myynti laskis. Mut tää on tätä, Suomi on niin takapajula näissä jutuissa. Mut kyllä sitä ihminen aika avuttomaks ittensä tuntee jos ei lääkäriin voi luottaa! En sit yhtään ihmettele et kaikenlaisten vaihtoehtoishoitojen suosio lisääntyy koko ajan, ei toi nyky lääketiede enää oikein pysty vastaamaan nykyisiä tarpeita. Normi vastaanotolle kun menee, lääkärillä on vartti aikaa ja siinä ajassa pitäis ehtiä selvittämään et mikä on ja mistä se on tullu, nyt olin sentään erikoislääkärillä ja 45 minsan jälkeen heitti ulos kun on jo vartin myöhässä aikataulusta...Mut jos jotain positiivista, niin ei sentään passittanu mua psykiatrille :)

Mut näillä mennään, hetkellisesti pois balanssista mut kohti uutta nousua :)