Tänään oli siis jännät paikat kun menin eka kertaa omalle lääkärille työterveyshuoltoon. En taas yhtään tienny et mitä olis vastassa ja menin lievästi kauhunsekasin tuntein...Pelkäsin niin et vastassa olis sellanen lääkäri joka olis sitä mieltä et ei mua mikään vaivaa ja töihin siitä vaan, koska mä en missään nimessä oo työkykyinen tällä hetkellä. Menin siis lääkäriin ja niinku aina aikasemminkin, aloin selittää asiaani alusta alkaen ja annoin labratulokseni luettavaks plus lausunnon kilpparilääkäriltäni epätyypillisestä kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja hoidosta. Sitten seuraski varsinainen ihme...Tää ihana, nuori naislääkäri sanoikin, et joo, hän on lukenut lääkärilehdestä tästä rt3-dominanssista ja et onhan se kiistelty aihe mut mikä tärkeintä, kuunteli ja uskoi mitä mä sanoin omasta olostani! Meinasin pudota tuolilta! Selkeesti hän oli mun puolella ja mun stressikäyrä tipahti samantien :) Sanoi myös et tosi hyvä et oon jäämässä vuorotteluvapaalle koska en ikinä sais niin pitkää sairaslomaa kuin tarvisin koska Kela ei suostuis maksamaan sairaspäivärahaa sairaudesta jota "ei oo olemassakaan". Toivon siis et voin jäädä vuorotteluvapaalle maaliskuun alusta, ja oon ajatellu et mulla on nyt kaks kuukautta aikaa saada olo kohenemaan sen verran et jaksan olla muksujen kans iltapäivät, ne on siis mun vuorottelun ajan puolpäiväläisiä tarhassa ja eskarissa, saadaa hiukan kompensoitua tulonmenetyksiä hoitomaksujen pienentämisellä. Lääkäri ymmärsi tänki pointin ja ette usko, kirjotti sairaslomaa helmikuun loppuun asti! Siis et jos kaikki menee putkeen, jään suoraan sairaslomalta vuorotteluvapaalle...en voi uskoa. Olin vähän stressannu sitä, et jos joudun menee takas töihin altistumaan homeelle lisää et mitä se tekee mun paranemiselle?? Mut näyttää siltä et sitäkään ei tarvi nyt miettiä...Tänään tuntuu et perhana, kaikki selviää! On tässä mielenkiintoinen reissu edessä TYKSiin kunhan kutsu käy, lääkäri laittoi lähetteen endokrinologille, vähän niinku sen takia et saadaan mielipide sieltäkin puolelta. Siitä tulee mielenkiintoinen reissu, vähän on sellaista ollu ilmassa et suurin osa endoista on "ärrä"potilaiden pahimpia vihollisia...just niitä, jotka eniten leimaa tätä sairastavat masentuneiks ja luulotautisiks. En ymmärrä miks ja se mua just kiinnostaa ja aion ottaa siitä selvää, ja kerron kyllä sen sitte teillekin kun se selviää :) Ja aion varmasti raportoida siitä reissusta tänne muutenkin. Se on kyllä mielenkiintoista et miten lääkäreillä voi olla niin isoja näkemyseroja? Vai onko ne ne lääkäreiden egot ku tässä tappelee? Et miten suurin osa voi olla sitä mieltä et jos ei vajaatoiminta tyroksiinilla parane niin ei mitään vajaatoimintaa sitten ookaan, vaan potilas onkin mielialalääkityksen tarpeessa kun koko ajan tulee ilmi enemmän tapauksia joissa tyroksiini on saanu aikaan pelkkää haittaa ja vastaavasti t3-monoterapialla hoidetut on tulleet kuntoon. Mut kyllä mä uskon et tähän herätään vielä kunhan tästä vaan tiedetään ja sen takia mäkin tässä kirjotan :)
Sain eka postauksen jälkeen oikeen tsemppien ryöpyn, kiitoskiitos niistä! Mietin kyllä et onko ihan järkevää alkaa kirjottaa julkista blogia näin henkilökohtasesta asiasta mut ei tässä nyt muutakaan voi, toivon vaan et tästä on jotain hyötyä. Mut sen eka postauksen jälkeen moni sanoi et itte tai joku tuttu on syönyt vuosia tyroksiinia ja oireita on edelleen kamalasti, ja alkanu miettimään et voisko olla kyse tästä. Jos ykskin ihminen tän blogin avulla saa apua niin sillon tää ei oo turhaa :) Oon sanonu kaikille ja sanon nytki et jos päätätte lähtee selvittää omaa tilannetta tarkemmin niin varautukaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan koska sitä se useimmiten on. Mut onneks, onneks on noita mahtavia poikkeuksia niinku tänään huomasin! Ja aika usein ne näyttäis olevan nuoria lääkäreitä jotka uskaltaa ajatella, et ehkä kaikki ei ookaan aina sitä miltä tulokset näyttää. Sain myös paljon palautetta positiivisesta asenteesta ja sen tärkeydestä... Se oli mulle ihan tietoinen valinta silloin kun syksyllä tajusin et tästä taitaakin tulla aika iso juttu ja taistelu. Ja kova paikka se oli, mä oon aina ollu terve ja pitäny terveyttä itsestäänselvyytenä niin kyllä sillon piti miettiä et minkä suhtautumistavan mä tähän nyt otan...et jäänkö tän kaiken paskan alle ja "alan sairaaks" ja surkuttelen kohtaloani vai yritänkö jatkaa elämää mahdollisuuksien mukaan tästä huolimatta ja pitää positiivista virettä päällä. Mulle se tarkottaa sitä, et kaikesta huolimatta yritän löytää asioista hyvät puolet ja nähä elämäni niin, et moni asia kuitenki on tosi hyvin. Tosi vaikeeta se on välillä, ja välillä tulee sellasia hetkellisiä romahduksia...niinku viime viikolla kun yritin mennä salille mut piti lähteä kesken pois kun tajusin et en mä nyt enää pysty edes muutaman kilon painoa heiluttamaan kun voimat on niin loppu ja meinasin oksentaa. Tai kun yks aamu, kun oltiin muksujen kans mettässä ja Roope pyys syliin enkä jaksanu kantaa sitä muutamaa askelta pidempään. Mut muistutan ittelleni et tää on väliaikasta vaan, kyllä se päivä tulee taas kun oon taas kunnossa ja voimissani.
Törmäsin Pequ Niemisen blogikirjotukseen Hidasta Elämää-sivustolla, jossa se kirjottaa tutkimuksesta jossa haastateltiin kokeneita syöpälääkäreitä ja niiltä oli kysytty et missä vaiheessa ne on aavistanu et selviytyykö joku potilas vai ei. Suurin osa lääkäreistä oli kertonu sen liittyvän siihen hetkeen, jolloin potilas luopuu toivosta. Et kun ihminen mielen tasolla luovuttaa, sillon vointi heikkenee ja keho alkaa sammuttelemaan valoja. Ja tajusin, et tota mä oon alitajuisesti miettiny et niin kauan ku mä ite uskon et tästä selvitään niin varmana kans selviän :) Et kyllä mä luulen et se on tää asenne mikä mut tästä sopasta pelastaa, koska vaikka oon fyysisesti huonommassa kunnossa ku ikinä niin henkisesti kaikki on ihan saamarin hyvin ja sitä on monen vaikee käsittää. Mä en vaan nyt suostu olemaan sairas, sinnittelen kiinni normaalissa elämässä kiinni niin hyvin ku pystyn, meen nyt vähän hitaammalla tahdilla ku aikasemmin :) Ja niinku sanoin, tosi, tosi moni asia on hyvin, on katto pään päällä ja kaks tervettä lasta ja toi mieski on pysyny vielä mukana vaikka nää mielialanvaihtelut on välillä aikamoisia :)
Näihin sanoihin ja tunnelmiin...
Hyvä asenne! Samoilla mennään! Ja ihan mahtavaa, et löytyy lääkäreitä, jotka ottaa tietoa vastaan. Liian paljon on niitä, jotka vain sulkevat tietoa ulos, koska eivät pysty käsittelemään sitä ja urautuvat vanhaan soopaan. Kokeneimmat ja arvostetuimmatkin endot kuitenkin sanovat, että hoitakaa ihmistä ja oireita, ei laboratoriokokeita!
VastaaPoistaNiin kauan kun me uskotaan siihen, että tästä noustaan ja että meidänkin sairaus tunnustetaan, niin kauan meillä on toivoa ja tulevaisuus!